”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku”
Näin totesi usein J.K Paasikivi mukaillen englantilaista historioitsijaa Thomas Carlylea.
Historia on ennen kaikkea ihmisen menneisyyden tutkimista. Mutta onko aloittaminen jostain mahdollista, jos historiaa ei ole nähty?
Vainoamisella on monta aikamuotoa samaan aikaan: se saa merkityksensä menneisyydessä tapahtuneesta väkivallasta, tapahtuu tekoina tässä hetkessä ja luo uhkakuvia tulevaisuuteen. Vainoaminen on ilmiö missä perhe-elämän aikaisesta väkivallasta ei tule lapsen menneisyyttä. Lapsi altistuu vanhempien väliselle väkivallalle yhä eron jälkeen. Perhe-elämän aikainen väkivalta ja kontrolli säilyy lapsen pelon lähteenä. Pelko voi liittyä siihen, että toinen vanhempi ilmestyy paikkaan missä ei pitäisi tavata. Pelkoa voi olla vainon kohteena olevan vanhemman puolesta, mitä hänelle voi tapahtua? Vainoaminen tunkee vanhempien välisiin kohtaamisiin, puheluihin, arkisiin askareisiin ja lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen. Perheväkivallan värittämän arjen jälkeen ero voi tuoda lapselle turvaa. Se ei kuitenkaan tule itsestään.
Mikäli toiseen vanhempaan kohdistuvaa väkivaltaa ei tunnusteta, ei voida tunnistaa mille lapsi altistuu.
Tunnusta vanhempaan kohdistuva väkivalta – tunnista lapsi.