Pitkäaikaisen eron jälkeisen väkivallan uhreina ja väkivallan kokijoiksi ja näkijöiksi joutuneiden lasten vanhempina haluamme ilmaista huoltamme liittyen lapsia ja perheitä kohtaavien viranomaisten väkivaltaosaamiseen. Väkivallalla tarkoitamme muun muassa fyysistä, henkistä, seksuaalista, ja taloudellista väkivaltaa sekä eron jälkeistä vainoa.
Tilastollisesti lähes viidesosalla eronneista lähisuhdeväkivalta jatkuu eron jälkeen. Viranomaisapu eron jälkeiseen, lapsiin ja ex-puolisoon kohdentuvaan väkivaltaan, vaikuttaa kokemuksemme mukaan kuitenkin sattumanvaraiselta. Eroperheitä kohtaavat viranomaiset leimaavat virheellisesti ”vanhempien väliseksi riidaksi” sellaisetkin tilanteet, joissa toinen vanhempi käyttäytyy väkivaltaisesti perheenjäseniään kohtaan. Havaintomme on, että väkivallan kohteeksi joutuvien uhrien kokemuksia ei riittävässä määrin selvitetä.
Monimuotoisen eron jälkeisen väkivallan kohteiksi joutuneet lapsemme ovat oireilleet ja tarvinneet erityisopetusta, lastenpsykiatrian ja lastensuojelun palveluita. Kokemuksemme mukaan väkivaltakertomukset sivuutetaan, peruspalveluiden lisäksi, myös näissä erityispalveluissa. Lapsi saatetaan nähdä ”oirekimppuna”, jota pyritään hoitamaan esimerkiksi lääkityksellä. Sosiaalipalveluissa olemme havainneet viranomaisten vetäytyvän selvittämästä ”huoltoriitoja”, jopa silloin, kun toisen vanhemman luomista uhkatilanteista on muiden viranomaisten toimesta tehty useita lastensuojeluilmoituksia. Tuomioistuinten puolella, vuosia kestävissä perheoikeusprosesseissa väkivaltakokemusten esiin tuominen nähdään pahimmillaan toisen vanhemman mustamaalaamisena.
Pian tulee kuluneeksi kymmenen vuotta suurta julkisuutta saaneen kahdeksanvuotiaan tytön murhasta. Kyseisessä tapauksessa tytön äiti oli viranomaisten ohella ilmaissut toistuvasti huoltaan tyttöön kohdistuvasta väkivallasta. Äiti oli yrittänyt saada oikeusteitse huollon ja asumisen itselleen. Kuitenkin ne jätettiin isälle. Toisin sanoen lapsen väkivaltakokemukset ohitettiin. Tapauksen seurauksena tehtiin useita muutoksia lainsäädäntöön, mutta muuttuivatko toimintakäytännöt, tai ennen kaikkea asenteet?
Kansainväliset sopimukset ja kansallinen lainsäädäntömme velvoittavat suojelemaan lähisuhdeväkivallan uhreja, ja lapsella on oikeus erityiseen suojeluun. Suojaamisen tulisi olla viranomaisten velvollisuus ja heidän vastuullaan. Kokemuksemme eron jälkeisen väkivallan uhreina on kuitenkin se, että tällä hetkellä vastuu suojelusta on meillä, väkivallan uhreilla. Kyseinen tehtävä on yksilön näkökulmasta kohtuuton kantaa.
Kirjoituksen on tehnyt Tukikeskus Varjon Vaikuttajaryhmän jäsenet.